Miten pidän vaikuttavan puheenvuoron?

Oletetaan, että olet kokouksessa. Keskustelette sinulle tärkeistä asioista. Haluat vaikuttaa keskustelun kulkuun. Sinulle tulee mieleen asioita, jotka haluat nostaa esiin.

Mitä teet?

Avaatko suusi, puhua papatat ja toivot, että sanomastasi jotenkin maagisesti muodostuisi selkeä ajatus?

Vai käytätkö 10 sekuntia siihen, että jäsennät ajatuksesi ensin päässäsi? Mietit: "Hmm, mullahan on tässä oikeastaan kaksi juttua, jotka mua askarruttaa? Hmm, niistä tämä toinen tuntuisi vähän tärkeämmältä?" Kirjoitat ehkä muistilapulle pari ydinsanaa molemmista? Ja sitten pyydät puheenvuorosi ja puhut pointtisi läpi? 

Valtaosa meistä valitsee ensimmäisen. Joskus sorrun siihen itsekin. On kuitenkin parempi tapa. 

Minulta kysyttiin edellisen kirjoitukseni jälkeen:

“Kirjoitit, että puheenvuoroihin täytyy luoda rakenne. Miten se käytännössä tehdään?

Hyvä kysymys. Siihen vastaan nyt. (Jos et ole lukenut viime kirjoitustani, älä jatka eteenpäin vaan lue se TÄSTÄ.)

Tässä menetelmä, joka minulla toimii.

Kun haluan sanoa jotakin, ensin pohdin: Kuinka monta pointtia minulla on? Mikä liittyy mihinkin, minkälaisia luontaisia ryppäitä ajatuksistani muodostuu? Rakennan yleensä päähäni pari pointtia. Jos keskustelu on kiivasta, kirjoitan pointit parilla sanalla muistivihkooni, jotta muistan ne. Jos taas ei, pidän ne mielessäni kunnes pääsen ne sanomaan. Tämä on ainoa asia, jonka teen ennen puhumista. Aikaa ja keskittymistä tähän menee noin 10 sekuntia.

Sitten odotan tilaisuutta puhua.

Kun on puhumisen aika, kerron ensin mihin pointtini liittyvät, mistä ne tulivat mieleen tai miksi ne ovat tärkeitä. Muodostan siis johdannon sanomalleni. Tätä ei turhia kannata stressata, kyseessä on vain luontainen jatko aiempaan keskusteluun. Ei sen kummempaa. Kaikki me osaamme tämän. Ei tarvita muuta kuin “Hei, tuli tosta edellisestä pointista mieleen pari juttua jotka on mun mielestä aika tärkeitä...” tai “Mua jäi vähän mietityttämään toi yks juttu josta Liisa äsken mainitsi…”. Aloitus tulee aika luonnostaan, kun vain ymmärtää että sitä tarvitaan. No stress.

Aloituksessani kerron aina kuulijoille, kuinka monta pointtia aion sanoa. Näin he eivät inspiraation iskiessä yhtä herkästi keskeytä sanottavaani. He ymmärtävät, että puhun järjestelmällisesti eikä minua tarvitse keskeyttää saadakseen puheenvuoron. Toisaalta tämä myös auttaa kuulijoita: Olen ajatellut sanottavani niin pitkälle, ettei heidän tarvitse kuin kuunnella. Sanottavani on selkeää, sitä ei tarvitse itse jäsentää ja tulkita.

Sitten, usko tai älä, kerron pointtini. Sanon, “ensimmäinen pointtini on…” ja kerron sanottavani. Pyrin aina napakkaan ilmaisuun, eli sanomaan mahdollisimman paljon mahdollisimman vähällä. Vältän toistamasta itseäni. Näin puheeni säilyy kiinnostavana.

Lopetuksen muodostan itse tilanteessa, en mieti sitä etukäteen. Aloitan kertaamalla lyhyesti pointtini. Mahdutan kertauksen yleensä yhteen lauseeseen, se tuntuu olevan tarpeeksi. Kertauksen jälkeen päätän puheenvuoron tilanteen vaatimalla tavalla, esimerkiksi kysymällä näkemyksiä sanomaani tai toteamalla, mitä seuraa jos kommenttini otetaan huomioon. Tämäkin tulee yleensä luonnostaan, sen kummempia miettimättä.

Lopussa tulee joskus mieli selittää jotakin pointtia lisää. Sellainen jaarittelu on myrkkyä vakuuttavuudelle. Kukaan ei jaksa kuunnella, jos jatkan jaaritteluani samoista asioista, joista olen jo puhunut. Siksi tukahdutan halun jatkaa puhumista. Lopetuksessa on myöhäistä tuoda lisää perusteluja tiskiin. Niiden aika meni jo.

Nyt voit aivan perustellusti kysyä: Eikö olisi vain helpompi antaa mennä? Puhua, mitä mieleen tulee?

Totta kai olisi. Mutta tärkeät asiat elämässä harvemmin ovat helppoja. Miksi siis kannattaa nähdä vaivaa ja miettiä etukäteen, mitä haluaa sanoa?

Vastaus on yksinkertainen. Koska hyvänä puhujana välität kuulijoistasi.

Siitä puhumisessa lopulta on kyse.